"Ponyo Sosuke suki!" huutaa pieni kalatyttö ja tekee itse huutaa takaisin: "Watashi Ponyo SUKI!" Ponyo on ihana ja suloinen, hauska ja sympaattinen hahmo.

 

Näin ensimmäisen Ponyo mainoksen joskus puolivuotta sitten ja ihastuin heti ensimmäisenä taustalla soivaan kappaleeseen, jonka nimikin taitaa olla yksinkertaisesti Ponyo. Eli siis kyseinen tunnari on se, mitä kaikki VARMASTI hoilaavat (ainakin kertosäkeestä) leffan nähtyään...

Vaikka Ponyo onkin elokuvana 'sallittu kaiken ikäisille' ei pidä olettaa, että se on suunnattu vain ja ainoastaan kersoille. Kun menin kamuni (Yuka-chan ^__^) kanssa katsomaan leffaa oli siellä, ihan valehtelematta, teineistä pariin täysi-ikäiseen asti porukkaa, kuitenkin höystettynä parilla nuoremmalla lapsella :)

 

Ponyon juoni seuraa pääpiirteittäin H.C. Andersenin "Pieni merenneito" sadun juonta. Ponyo on pieni vedessä elävä kalatyttö, joka kaipaa  pois hänet mereen kahlitsevan isän luota, seikkailemaan ja näkemään maailmaa. Kun Ponyo sitten ensimmäisen kerran karkaa, hän kulkeutuu pienen rannikko kylän/kaupungin laidalla sijaitsevan suuren kallion juurelle, josta Sosuke-poika hänet poimii mukaansa vihreään vesiämpäriin ja vie kallion laella sijaitsevaan kotiinsa. Monta mutkaa on matkassa, muun muassa Ponyon ensimmäinen yritys muuttua ihmiseksi - tulos on alkajaisiksi koominen... ;) Kuitenkaan ei Miyazaki seuraa inspiraation antamaa satua liian tarkasti, vaan siitä on lainattu vain perimmäinen idea ja teema - halu ja mahdollisuus olla sen kanssa josta eniten välittää (, vaikka olisikin vain viisivuotias lapsi).

Elokuvasta ei huumoria puutu, sillä reipas Ponyo tuntuu välillä olevan melkein ADHD-lapsi (hyvällä tavalla). Hän on innoissaan päästyään Sosuken maailmaan tutustumaan ja hyppii, juoksee ja pomppii joka suuntaan niin, että Sosukella ja hänen kaitsijallaan Lisalla on syytä olla välillä hieman huolissaankin...

Elokuvan huippu saapuu, kun Ponyo nostattaa epähuomiossa ja asiaa täysin tajuamattaan suuren myrsyn ja hyökyaallon kaupungin yli niin, että koko paikka vajoaa veden alle - lukuunottamatta Sosuken kotia, tietenkään :)

 

Studio Ghibili on TAAS tehnyt mahtava työtä, sillä Ponyo ei luultavasti unohdu vähään aikaan. Erityisesti mieleenpainuvimpia ovat Miyazkin itse piirtämät merikohtaukset, joiden upeutta ei voi sanoin kuvailla - ne pitää nähdä. Upeaa nähtävää on myös Ponyon äiti Gran Mamare, joka tuntuu olevan kuin itse meri. Komiikkaa taas lupaa Ponyon isä, ilkeä (-kö?) merenvelho...Jos söpöys ei haittaa ja lapsenmielisyys on tallella, pitää jo ihmetellä, mikset ole jo juoksemassa lähimpään elokuvateatteriin.

 

Ps. Se, jonka mielestä Ponyon siskot eivät ole vähintäänkin söpöjä/hassuja/nasumaisia/puolimykkiä/ihania/klooneja/suloisia/jne/jne/jne, ei selvästikään ole vielä nähnyt Ponyota tai on muuten vain... Tai ei ruveta ilkeäksi ;)